Viikonlopun aikana kotimme on kokenut pieniä sisustuksellisia muutoksia, joista olen todella innoissani. En ole kuitenkaan ehtinyt kuvata uudistuksia, sillä tämä päivä on kulunut vieraille kokkaillessa ja itsekin kyläillessä. Huomenna teen loppusilauksen ja postailen muutoksista alkuviikosta. Tyngän blogistiurani aikana minulle on muodostunut tavaksi tsekata sunnuntaisin blogin luentamäärät. Tänä sunnuntaina reilun viikon vanhaa blogia on luettu jo yli kaksi tuhatta kertaa. Mukavaa että lukijoita on löytynyt, tavoitteeni ei kuitenkaan ole lukijoiden kahmiminen.Sen sijaan olisin ikionnellinen, jos joku saisi inspiraatiota tuotoksistani. Tänään kirjoitan esineistä, joilla on erityisesti tunnearvoa minulle. Materiaalisia ”rakkauksia” löytyy kodistamme runsaasti ja valitsin niistä kolme. Yhdeksi rakkaimmaksi esineeksi nousee ehdottomasti vanhemmiltani saatu piano(kuvat 33 ja 34).
33 |
34 |
Pianon tunnearvoa lisää se, että isäni vanhemmat ovat ostaneet soittimen nuorelle urkurille aikoinaan lahjaksi. Pianon löysäsointiset näppäimet tuovat mieleen muistoja lapsuudesta, ja on tunnelmallista soittaa itselle tutulla kapistuksella. Piano on alkuperäiseltä väriltään tummanruskea, mutta vanhempani maalauttivat sen aikanaan valkoiseksi. Tunnearvon lisäksi pianon ulkonäkö miellyttää: se on mielestäni kauniin simppeli, suoraviivainen ja siro soitin. Soittamisen mukavuutta lisää se, että porraskäytävämme on täydellisen hyvä sijoituspikka pianolle, noin 6 metriä korkea aukko lisää sointujen kaikuvuutta kivasti.
34 |
Toiseksi rakkaimmaksi esineeksi valitsin keinutuolin (kuva 34). Keinutuoli on peritty papaltani ja se on yli sata vuotta vanha. On kiva kertoa vieraille kotoisasti nitisevän tuolin alkuperä. Keinutuoli oli myös yksi ensimmäisistä huonekaluista, jonka mieheni kanssa saimme ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme. Punasävyinen keinutuoli muuttui valkoiseksi yhteisellä tuunaamisella. Nyt muistot yhtä pientä maalipurkkia ja tarkkoja entisöintiohjeita metsästävästä tuoreesta pariskunnasta hymyilyttävät. Keinutuoli on myös ehdoton huonekalu lapsen kanssa. Vanhan keinun nariseva ääni rauhoittaa myös hoivaajan vauvaa ”lullatessa”.
Ja kuten huomata saattaa kuviin on eksynyt myös kaksi rakkaimpaa ihmisistä; vauva ja aviomies. Viimeisenä arvokkaana esineenä esittelenkin mieheni pikaisen piirroksen Paris Hiltonista (kuva 36). Joskus seurusteluaikanamme nappasin talteen miehen luonnoksia, ja nykyään tämä kyseinen piirros komistaa makuuhuoneemme seinää. Mieheni on monta kertaa yrittänyt saada minut luopumaan kuvasta. Se on kuulemma ”liian huono”, ”pikaisesti tehty” ja kuvan tulisi esittää kuulemma minua. Kuitenkin tämä taulu toimii minuun kuin Mona Lisa; kasvojen seesteinen ilme saa mieleni rauhoittumaan ja voisin tuijotella sitä ikuisuuksia. (En mieti Hiltonia katsellessani!)
Rakkaudentäyteistä sunnuntai-iltaa!
Ihana teksti!
TykkääTykkää
Missä tämä puu sijaitsee, minkä juurella tämä teidän hääkuva on otettu?
TykkääTykkää
Tulee kyllä luettua blogiasi. Sisutamisen lisäksi osaat kirjottaa taidokkaasti!
TykkääTykkää
Kiitos! 🙂
TykkääTykkää
Tämä puu oli jossain tyrnävän pellolla (hääpaikkamme oli limingassa) ja häiden jälkeen kuvaaja meidät sinne ajatti. Tarkemmin en kyllä muista, sillä sen verran olin onnenhuuruissa 😀
TykkääTykkää
Kiitos. Kirjoitukset on kyllä tosi nopeasti väsätty- hyvä että niistä saa selvää!
TykkääTykkää