Kellopeliä

Aika on kaikille tuttu perussuure. Ja kello on sen mittaamiseen tarkoitettu väline. Kello kertoo tarkan ajan, mutta aikaa voidaan arvioida myös ihmisen kokemuksella tapahtumahetkien suhteista. Noita suhteita olen pohtinut viime päivinä. Tyttären syntymästä on vuosi. Vuosi on todella lyhyt aika, mutta toisaalta myös erittäin pitkä. Vuoden sisällä on ehtinyt tapahtua runsaasti. Konkreettisesti ajan kulumisen huomaa lapsen kasvamisesta. Puoli vuotta sitten meillä majaili täällä ihan eri tyyppi kuin tänään. Juuri nyt tuntuu siltä, että kellot voisi seisauttaa tähän aikaan. 

Tyttäremme on vuoden ja 1,5 kuukauden ikäisenä aivan mahtava tyyppi. Päivät menee pitkälti hänen kanssa riehuessa ja jatkuvaa puheenpulputusta kuunnellessa. Vaikka oma lapsi on ollut ihana koko ajan, niin nyt tuntuu entistä aidommin siltä, että tuo pentu on niin maailman rakkain. Näihin tunteisiin voi vaikuttaa myös se, että lapsi on aloittanut perhepäivähoidon. Ennen ekaa viikkoa äidin kurkkua kuristi, itketti ja ympärilläni velloi kova syylisyydentunne. Olisikohan lapseni paras olla kotona? Tilannetta ei yhtään helpottanut juuri työn alla oleva Liisa Keltinkangas-Järvisen Pienen lapsen sosiaalisuus -kirja. Teoksessa mainitaan, että yleistettynä tukimustuloksien mukaan lapsen ei olisi hyvä aloittaa täysipäiväistä päiväkotiuraansa kahden ensimmäisen ikävuoden aikana.  Lapsemme hoidossa kyse ei ole täyspäiväsyydestä eikä päiväkodista. Olemme löytäneet hänelle rauhallisen kodinomaoisen perhepäivähoitoryhmän ja päivät ovat lyhyitä (minun opiskellessa tähän mahdollisuus). Eli huolta ei näidenkään tutkimustulosten mukaan tulisi olla ja syyllisyydentunne tässä kohdassa turhaa. [Ja täytyy muistaa, että eilaisista perhetilnteista johtuen joskus täysipäiväinen päiväkotihoito voi olla paras ratkaisu.]

Ja mitä reilun viikon kestäneeseen hoitoon tulee; paikka on ihana, lapsi on aivan onnessaan leikkikavereista eikä ole tarvinut kertaakaan itkeä viedessä, hakiessa eikä kyllä päivienkään aikana.  Toisaalta viime viikolla mietin hieman myös sitä, että miksi hän ei hakiessa ryntää suoraan syliin (niin kuin joskus aiemmin), vaan naurahtelee ja jatkaa leikkiä tyytyväisenä. Isän mukaan on vain positiivista, että lapsirakas lapsi (voiko näin sanoa? 😉 saa ”leikkikavereita” ja turvaa. Pikkuhiljaa myös minäkin olen alkanut hyväksyä, että lapsemme helppo sopeutuminen on hyvä asia. Enää ei tarvitse koko hakumatkaa hakea katsekontaktia taustapeilin kautta ja vakuuttaa hymyilevänä että äiti on täällä, voit näyttää kaikki tunteesi. Nyt jo kuunnellaan lauluja, ihmetellään lintuja ja ollaan vain hiljaa tylsästi. Mutta tästä asiasta riittäisi vaikka kuinka tekstiä, joten siirrytäänpäs viralliseen sisustusaiheeseen. 

Ajan kulumisesta kertoo siis myös kellot. Ja meidän kotiimme kotiutui vastikään kuvissa näkyvä musta kello (Virosta). Edellinen talokello ei näyttänyt aikaa tarpeeksi selkeästi kaukaa katsoessa, joten se ei ollut paras vaihtoehto olkkarin ”pääkelloksi”. Uusi musta kello on etsiskelämässä paikkaansa. Näissä kuvissa pyörittelin hieman kellojen paikkoja, ja mietin, että mikä näyttäisi hyvältä.
            Ehkä liian massiivinen yöpöydän kelloksi?
Tällä hetkellä näyttää, että paikka on löytynyt olohuoneen ”betoniseinän” hyllyltä (kuva alapuolella). Hyllyllä musta ajannäyttäjä vie osittain huomion mustasta hallisevasta näytöstä kelloon. Anno:n talokello oli ennen kyseisessä paikassa, ja nyt sille on etsittävä uusi sijainti. Veikkaanpa, että se pääsee yläkerran makuuhuoneeseemme, sitten kun joskus muutamme. Ja yläkertaan muuttaessa myös kyllä tuon tv-näytön olisi tarkoitus siirtyä olohuoneesta pois. Sitten kun, sitkun… Yritetäänpä nyt elää vain tätä aikaa sisustuksessakin; uusi kello näyttää juuri nyt hyvältä tuossa hyllyllä ;).
Talokellon alkuperäinen sijainti
Liian pikkuruinen sohvanurkkaukseen?
Täytyy vielä palata tuohon meidän tyttäremme ikäaiheseen, muuten teksti tuntuu liialliselta lässytykseltä. Tyttäremme ikävaihe on ihana nyt. Mutta juurikin tämän ”ihanaikäisen” tytön äiti saattoi miettiä esimerkiksi edellisenä viikonloppuna hyvin erilain. Pyöräretkellä väsyneen tyttären lauleskellessa pyöräkärryssä taisin todeta, että miksi tuo meidän tyttö ei nykyään nukahda millään, vauvana hän nukahti vaikka tikunnokkaan. Ja sunnuntaina nuotiolla ollessa mielessä pyöri, että jospa tuo meidän pallero olisi vähän isompi, ettei hän pistäisi koko ajan kiviä suuhun tai yrittäisin mennä nuotioon. Eli tavallista fiilistelyn ja frustraation tasapainoilua täällä, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Mukavaa tiistai-iltaa!
Mainokset

2 thoughts on “Kellopeliä

  1. Tykkään kyllä. 🙂 Ryhmis on varmasti hyvä vaihtoehto! Ja on kiva, että voi totutella pikkuhiljaa, riippuu niin lapsesta, kuinka nopeasti sopeutuu. Tsempit tutustumiselle!:)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s