Perheen lellitty ainokainen, keskimmäsen lapsen syndrooma, esikoisen harteita painaa aina vastuu, nuorimmainen lellivauva.. Ja mitä muitakaan näitä ihmisen määrittelyjä sisaruksien lukumäärän ja perhesijainnin mukaan löytyykin. Törmäsin vastikään vauvalehdessä mielenkiintoisen artikkeliin. Siinä asiantuntijat pohtivat elämää ainoan lapsen näkökulmasta. Usein ajatellaan, että lapsilla tätyy olla sisaruksia ”kasvakseen normaaliksi ihmiseksi”. Vastaavaa artikkelia en löytänyt sähköisenä, mutta vauva -lehden toisessa artikkelissa oli samantyylistä pohdintaa tekstin asiantuntijakommenteissa.
Kyseinen artikkeli kertoo yksilapsisesta perheestä omana valintana. Yksi lapsi perheessä voi olla myös tahaton tai väliaikainen tilanne.
Tieyissä määritelmissä ja luonteenpiireissä esimerkiksi keskimmäiselle lapselle on varmasti perää, mutta ikinähän asiat eivät ole suoraan yleistettävissä. Itse olen törmännyt nyt oman tyllerön kanssa aika monesti ”ainut lapsi” -käsitteeseen. Aiheesta on tullut runsaasti heitettyä myös itse kavereiden ja miehen kanssa läppää. Meidän ainoa nyt haluaa olla koko ajan huomion keskipisteenä. Meidän kingi saa kaiken tahtomansa läpi. Mutta jossain määrin vieraampien yleistykset ”ainoasta lapsesta” ovat ärsyttäneet. Lisäksi omatkaan läpät eivät ole aina reiluja meidän lapselle, joka ei ole itse valinnut olla tässä tilanteessa meidän ainut lapsi.
Olen havainnut, että ainoan lapsen oletataan olevan huomionhakuinen ja itsekäs. Oma tyttö on ollut jo muutaman kuukauden iästä erittäin kiinnostunut ihmisistä ja kalastelee hymyjä varmasti kaikilta vastaantulijoilta. Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla ”ne ainoat lapset ovat tuollaisia huomionhakuisia” -tyylisiä kommentteja useamman kerraan. Whaat? Tottakai ensimmäinen lapsi on ainoa puolivuotiaana (ellei ole monikko tai omaa minimini -keskossisarusta). Miten muutenkaan jo tuossa vaiheessa voidaan määritellä ainoan lapsen piirteitä? Ja mikä selittää sen, että olen itse kuulemani mukaan monilapsisen perheen jäsenenä ollut hyvin paljon samanluonteinen kuin oma tyttö lapsena? Toki meidän lapsi on saanut vanhemmiltansa lähtökohtaisesti täyden huomion, mutta eikö vauvan kuulukin nauttia suurta huomiota ja olla maailman napa tiettyyn pisteeseen asti? Onhan normaalia lapsen käytöstä osata hakea huomiota omalla tavallaan, vaikka kiukuttelemalla? Viimeistään kouluikäisenä kyllä alkaa kritiikkiä putkahdella eri yhteyksissä, ja maailmanomistaja -asenne yleensä katoaa. (Ja tarkennus; maailman napana oleminen ei tarkoita tietänkään sitä, ettei lapsella olisi rajoja tms.)
Jotenkin en ymmärrä suomalaisiin iskostettua mentaliteettia ”räkänokastakin mies tulee, muttei tyhjännaurajasta”. Kulttuuriimme kuuluu jonkilainen ajatus, että tietynlainen lyttääminen ja kristoisinti kasvattaa lasta. Kehuilla ja liialllisella ilolla lapsen ajatellaan menevän pilalle. Ja ainut lapsi tietysti saa kehuja muita enemmän. Ainokaisen elämää on pidetty 1800-luvulla jopa sairauteen rinnastettavana tilana. Lukemani artikkelin mukaan ainokaisena olemisessa on myös etuja. Ainoilla lapsilla on tutkimuksien mukaan parempi itsetunto ja akateemisten suoritusten valossa he saavuttavat enemmän. Tuntuu loogiselta, että jos lapselle on riittänyt aikaa sekä kehuja, myös itsetunnon kehittymiselle jää enemmän tilaa. Oman kasvatusfilosofian mukaan lapselle tärkeintä on tunne siitä, että hän on rakastettu ja haluttu juuri sellaisena kun hän on.Tietenkin monilapsisen perheen lapset voivat kokea itsensä ihan yhtä hyväksytyksi, kehutuiksi tai rakastetuiksi kuin ainokainen.
Usein ajatellaan, että ainoan lapsen sosiaalisuus ja vuorovaikutustaidot eivät yllä porukassa kasvaneen lapsen rinnalle. On totta, että lapsi saa harjoitella sisarussuhteissa erilaisia tunteita. Mutta lasta voi sosiaalistaa muutenkin. Suurissa porukoissa kasvaneet lapset osaavat jakaa asioita keskenään, ja tietynlainen toisten huomioinen tulee automaattisesti.Oman kokemuksen mukaan valitettavasti isoissa joukoissa menee monesti niin, että suurin ja vahvin päättää. Vahvimman hallitessa ei oikeanlainen sosiaalisuus ja toisen huomioiminen kehity. Ja toisaalta nimenomaan ainoa lapsi voi olla erityisen antelias, kun ei ole tarvinut sisarusten kanssa kinastella siitä yhdestä ainoasta karkista. Jakamista ja sosiaalisia suhteita voi hyvin opetella hoitopaikassa ja muualla ihmisten parissa. Sisarukset ovat itselleni erittäin tärkeitä, ja tuntuisi hassulta elää ilman niitä. Olen pohtinut asiaa ainoan lapsen näkökulmasta; kuinkahan kolkkoa elämä olisi. Pohdinnat ovat johtaneet ajattelemaan, että jos sisaruksia ei ole, niin todennäköisesti suhteet vanhempiin, sukuun ja kavereihin kehittyvät sisarussuhteihin rinnastettavaksi.
Ja tämä postaus ei ole todellakaan mikään puheenvuoro ainokaisten eikä toisaalta sisarustenkaan välttämättömyyden puolesta. Tämä on pienen pieni puheenvuoro lapsen turhan määrittelyn, vanhempien syyllisyyden ja syyllistämisen vähenemisen puolesta. Olen havainnut omassa tuttavapiirissäni ainoan lapsen vanhempien kokevan huonoa omaatuntoa siitä, että lapsella ei ole sisaruksia. Useamman lapsen vanhemmat painivat puolestaan esimerkiksi sen kanssa, ettei toiselle lapselle riitä yhtälailla huomioita kuten esikoiselle vauvana. Olen kuullut myös useamman lapsen vanhempien kokevan syylisyyttä siitä, että suhteet lapsiin voivat olla epätasa-arvoisia. Vanhempi-lapsisuhteeseen voi vaikuttaa esimerkiksi jo raskausaika: sen ”helppous” tai haasteet. Mielestäni tärkeintä asiaa pohtiessa olisi unohtaa erilaiset oletukset; keskittyä jokaisen lapsen ja vanhemman omiin vahvuuksiin ja tarpeisiin. Täydellistä ei tule ikinä!
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
livialle.wordpress.com 